IC66 Helsinki 08.14
Istun junassa matkalla Mikkeliin lasten ja Pasasen kanssa. Lemmikkivaunu täyttyy ihmisistä sanattomine ystävineen. Ihmeellistä kyllä kukaan ei ole ahdistuneen tai kiireisen oloinen vaikka on juhannusruuhka.
Muutaman penkkirivin päässä meitä vastapäätä on selkeästi vanhempi rouva ison, mihinkään sopimattoman kärryn kanssa ja ilman karvaista ystävää.
Hänen katseensa kääntyy Pasaseen päin ja pieni villakoira katsoo häneen iloisena tästä kontaktista. Pasi katselee naista suupielet korvissa.
Hymyilen minäkin tälle naiselle, koska monesti ihmiset haluavat silittää pasasta ja ottaa kontaktia tähän ranskalaiseen lintukoiraamme, seurakoira Pasiin joka on alati palveluksessanne.
Tämä nainen kuitenkin kääntää katseen pois meistä pikaisesti ja minua vihlaisee. Tunnistan jonkun tunteen meidän välisessä energiassa mikä ei ole minun eikä Pasin.
Ilmaan noussut tunne on ensipuraisultaan kirpeä, haluaisin sanoa sen olevan kuin sitrus tuoreessa haavassa.
Kun viillät elävää ihmistä, nahka nousee ja leviää reunoiltaan paineen hellittäessä siitä kohtaa muodostaen sellaisen pienen pienen valkoisen hyppyrin missä tuntuu olevan kaikkein eniten aineksia kokea kirpeitä tunteita. En tiedä kuinka pitkä aika itse viillosta menee siihen, että aivot saavuttavat viestin kivusta.
Me tiedämme, että aivot aiheuttavat kaikki tunteet ja tuntemukset eikä se koettu kipu varsinaisesti satu siinä kohdassa mikä vaikuttaa tuntevan kipua, vaan korvien välissä- mutta on jotenkin lohduttavampaa ajatella kivun asuvan vaikkapa siinä pienessä kohdassa sormea.
Minusta tuntui, että Pasin katselu oli sitruuna kanssamatkustajani haavassa. Tuskin katseen pois kääntäminen helpotti hänen tuskaansa, mutta on vaistomaista silti sulkea sen mahdollinen aiheuttaja pois näkökentästä.
Pian hän alkoikin kertoa toiselle matkustajalle niin, että minäkin sen kuulin, hänen juuri menettäneen koirakaverinsa.
Yllättävän avautumisen kohteeksi joutunut toinen matkustaja tokaisi läppärinkantensa takaa vähän vaivaantuneena , että oletko sitten harkinnut uutta putkeen?
Rouva henkäisi syvään, kuulin hänen pidättävän hengitystään hetken, selkeästi pysäyttäen sanoja suuhunsa. Lopulta hän tokaisi tietenkin ajatelleensa asiaa ja ettei vaan ole valmis vielä. Täytyy surra ensin, hän jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
Kanssamatkustaja kohautteli olkapäitään ja jatkoi geneeristä small talkkia, eli kaikille sopivaa pikku jutusteluaan.
Rouva oli jotenkin aivan eri tunnetilassa ja keskustelun rytmittömyys ja eritahtisuus vaivasi minua. Rouva totesi kaipaavansa seuraa ja huomanneensa vasta menetyksen jälkeen kuinka suurta turvan tunnetta lemmikin kanssa kokikaan. Käänsin asentoa vaihtamatta katseeni häneen päin tuntiessani taas sen saman kouraisun kun tullessamme junaan.
Toisesta, vieraastakin ihmisestä kyllä näkee, kun sitä sattuu ja se kärsii.
Menetys on vaikea tunne kohdata. Siihenkään ei opeteta oikein missään eikä sitä juuri julkisesti käsitellä, vaikka surun sisällä on erilaisia kerroksia monen monta.
Tämän kirjoituksen inspiroi hiukan yllättäen tämän vanhan naisen kyky elää menetyksensä läpi. Täysin avoimena ja haavoittuvaisena, sydän särkyneenä, kipu vielä raakana tunteena menetyksen haavassa sykkien. Se kosketti minua vaikken tiedä onko tämä kaikki olettaminen vain oman mielikuvitukseni tuotetta.
Hän siis todella istui lemmikkivaunussa viereinen paikka tyhjänä, matkalla minne sitten olikin ystävänsä kanssa menossa. Päättelen siitä menetyksen olleen ilmeisen äkillinen. Silti hän on siinä.
Kotimuumi Pasanen haluaisi tietenkin mennä juuri tämän ihmisen luokse. Estin sitä lempeästi kädelläni. Tassuterapeutti haistaa surun ja kokee akuuttia tarvetta lohduttaa. Koira tyytyi siihen, että jää tuijottamaan naista. Hän puolestaan ei enää palauttanut katsettaan meidän puoleemme.
Vanhukset kohtaavat tunteet ja tilanteet kuten ne ovat. Raakana. Rohkeasti niiden läpi eläen.
Huomaan ajattelevani, että itse olisin ehkä maksanut lemmikkipaikan peruutuksesta ja vaihtanut kulkuvälinettä. En olisi halunnut mennä lemmikkivaunuun ilman lemmikkiä ja käsitellä sitä läpi matkan, mahdollisesti tuntemattomille kipupistettäni esitellen.
Tosiasiallisesti siitä olisi seurannut vaan vaivaa, lisää kuluja ja turhaa säätöä. Tilanne menetyksen jälkeen on tottakai epämukava, mutta mitä sitten?
Seuraako siitä lisää surua tai mikä tärkeämpää poistaisiko se paikan vaihtaminen sitä menetyksen kokemusta?
Jään itsekseni pohtimaan , että siinä kuoleman ja rakkaan ystävän menetyksen kohdalla se penkin ja menopelin vaihtaminen olisi varmaan sellainen yksittäinen ulkoinen asia, missä voisi kokea kontrollintunnetta, että voi valita niitä kokemuksia mitä elämässä kohtaa.
Mihin asti omaa elämäänsä ja epämiellyttäviä tilanteita voi ylipäätään vältellä?
Ja hei! Onkohan tunnetöille olemassa sellanen joku luottokortti kuin rahalle? Sellainen olisi mahtava.
Mieleeni nousee huoneen nurkasta soitettu puhelu tunnetyö-pankkiin, voisiko luottorajaa MILLÄÄN nostaa tonnista viiteen tonniin?
On juhannus tulossa perheen kanssa ja voi tulla jotain yllättäviä tunteita mitä ei jaksaisi siinä hetkessä jäädä käsittelemään. Ymmärrät varmaan?
Sit tunnetyöpankkiiri voisi pohtia asiaa onko kyseessä pikavippi-taipuvainen henkilö, onko luottotiedot kondiksessa vai kenties joku sellainen joka ei ole joutunut koko luotto-ominaisuutta edes miettimään?
Hauska ajatus. Meitä vanhemmat ihmiset eivät vatkaa ja optimoi asioita arjessaan juurikaan.
Siinä on jotain todella raikasta. Asiat asioina ja tilanne kerrallaan.
Vanhemmat ihmiset puhuvat suoraan toisille ihmisille ja kysyvät mielipiteitä. Osaavat ja uskaltavat olla eri mieltä asioista.
Me pidämme heitä muutaman spontaanin keskustelun tai puhelun takia pulputtajina ja asioiden vatkaajina, MUTTA eikö se ole enemmänkin niin, että me nelikymppiset nuorukaiset itse googlaamme ja tekoälytämme eri asioita loputtomasti, pohtien eri vaihtoehtoja?
Jos ei siitä saa vielä tarpeekseen, pamautamme someen parit kyselyt aiheesta ja selaamme kuinka vaikuttajat ovat kyseisessä elämäntilanteessa toimineet. Harvoin olemme silti mistään oikein mitään mieltä, lähinnä siksi ettemme vain pahoittaisi kenenkään muun mieltä. Mitä se sellainen sitten on?
Emmekä ehkä niinkään puhu toisillemme enää ääneen, suoraan tai ylipäätään hakeudu helposti vuorovaikutustilanteisiin muiden ihmisten kanssa.
Onkohan se niin, että me milleniaalit sun muut olemme niitä pulputtajia ja vatkaajia ja meidän tulisi rohkeuden ja kohtaamiskyvyn opettelu tai vähintäänkin osia siitä ottaa sittenkin menneiltä sukupolvilta?
Jään pohtimaan tätä hetkeksi.
Mikkelissä olen keskittynyt lähinnä lukemaan, syömään ja nukkumaan. Rakastan Helsinkiä, mutta lepään täysin eri tavalla maalla ja metsässä.
Unelmissani meillä on vielä joskus mökki tai joku muu paikka saaristossa tai maalla missä käydä säännöllisesti rauhoittamassa hermostoa ja lepäämässä.
Toivottavasti sinulla oli myös tai on edelleen ihana juhannus.
Jatkamme taas ensi kerralla!
Rakkaudella
Leena